Muutaman töhryn tähden

Vuonna 2011 julkaistu Muutaman töhryn tähden on Mikael Brunilan, Kukka Rannan ja Eetu Virenin kirjoittama ja Into Kustannus Oy:n julkaisema teos, joka on osa Into-pamflettien sarjaa. Kirjan alaotsikko on Helsingin töhrysota 1998–.

Teos käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti hyvin mielenkiintoisesti Helsingin kaupungin vuosina 1998–2009 toteuttamaa Stop töhryille -hanketta, Pääkaupunkiseudun graffitikulttuuria kunnallispoliittisessa ja taloudellisessa valossa sekä tuon hankkeen moninaisia vaikutuksia.

Taitoltaan kirjaa voisi luonnehtia melko kevyeksi luettavaksi: Sivuja on vajaat 200, eikä yhdelle sivulle ole tungettu liikaa tekstiä. Nurisemisen aihetta tulee lähdeviitteistä, jotka kyllä sinällään tukevat esitettyjä asioita tukevasti. Kuitenkin ne on sijoitettu kirjan loppuun ennen varsinaista lähdeluetteloa. Jos lähdeviitteet olisivat sivun alalaidassa, olisi lukeminen huomattavasti jouhevampaa. Nyt niistä kiinnostunut joutuu lehteilemään sivuja kirjan loppuosaan ja takaisin. Ymmärrän, että kaikkia ei kiinnosta mistä yhteydestä jokin tieto on löytynyt kirjaan tai mistä sanomalehdestä mikäkin lausunto alun perin on, mutta eivät alaviitteet olisi tällaisia lukijoita häirinneet.

Toisaalta kirja ei ehkä ole joillekuille kovinkaan kevyttä luettavaa sikäli, että kuvia ei kirjassa juurikaan ole. Tämä voi tuntua aika kummalliselta, sillä onhan kyseessä graffitikirja. Se selittyy kuitenkin sillä, että kirja on tosiaankin tekijöidensä näköinen. Brunila, Ranta ja Viren ovat ennemminkin kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista kuin graffitista. En tiedä, ovatko he maalanneet tai maalavatko he nykyään graffiteja, mutta ainakaan he eivät tuo sitä ilmi. Tässä vaiheessa onkin siis syytä kertoa, että mikäli et ole kiinnostunut graffitista yhteiskunnallisena, sosiaalisena, taloudellisena ja poliittisena ilmiönä kannattaa ehkä lopettaa tämän lukeminen tai ainakin olla lukematta Muutaman töhryn tähden -kirjaa. Tai ehkä se sittenkin kannattaa lukea, niin näkemys voi muuttua.

Jokaisessa kirjassa on ainutkertainen kansi eli tägi, sketsitai jokin muu tussaus. Oma kappaleeni sijoittuu valitettavasti jälkimmäiseen ryhmään, ja se näyttää lähinnä siltä, että se olisi ollut jonkin lastentarhan lukemistona. En ole aivan varma, mistä hankin oman kappaleeni, mutta käytettynä se on joka tapauksessa hyllyyni päätynyt. Mietin jo silloin, että onkohan joku edellinen lukija sotkenut kirjaa vai pitäisikö kirjan kansien oikeastikin olla tuollaisia. Tänä keväänä tätä kirjoittaessa valkeni, että kyllä pitäisi.

Itse kirja on aiheeltaan todella kiinnostava, minkä johdosta sitä tuli ahmittua ensi lukemalla puolivälin krouviin saakka. Teos kuvaa sangen uskottavasti, seikkaperäisesti ja mukaansatempaavasti Stop töhryille -hankkeen aikana tapahtunutta virkamiesten suhmurointia, kansalaisten verovarojen väärinkäyttöä sekä FPS Security Oy -vartiointiyrityksen sekoiluja, joiden pääosassa oli yrityksen kenttäpäällikkö Petri Lokka.

Kirjassa kuvataan aika paljon vartiointiliikkeiden käyttämää valtaa ja siihen liittyviä ongelmia sekä sitä, mitä se on tarkoittanut graffiteja maalaaville Pääkaupunkiseudulla. Poliisien määrän jatkuvan vähentämisen vuoksi vartijoita ja järjestyksenvalvojia on enemmän määrällisesti ja myös suhteessa poliiseihin nähden. Tämä on johtanut muun muassa siihen, että edellä mainittu Lokka on esiintynyt julkisuudessa ja oikeudenkäynneissä itseoppineena käsiala-asiantuntijana – vaikka kirjassa oikeat käsiala-asiantuntijat kertovat, että käsialatutkimuksen periaatteita ei voi käyttää graffiteihin. Erittäin mielenkiintoista luettavaa tarjoavat kirjassa nekin sivut, joissa kerrotaan, millaisin periaattein Helsingin kaupunki on kilpailuttanut vartiointiliikkeitä, ei nimittäin maalaamiseen johtaneiden tuomioiden, vaan maalareiden (tai kenen tahansa!) kiinniottojen!

Teoksen kannet sulkevat sisälleen paljon esimerkkejä siitä, millaisiin uskomattomiin mittoihin Stop töhryille -hanke lopulta venyi: Kulosaaren melumuuriin vuonna 1991 tilatun 30 000 markkaa maksaneen graffitin buffaaminen vuonna 2000 kaiken kaikkiaan 40 000 markalla, pilviin nousseet ja tyhjällä täytetyt sakkorangaistusvaatimukset junien maalaamisesta sekä kiinniotot sellaisista vakavista rikoksista kuin tarrojen liimaamisista. En oikein voi ottaa kantaa Helsingin tilanteeseen, mutta kirjaa lukiessa palasi omaankin mieleen muistoja siitä ilmapiiristä, joka vuosituhannen taitteessa vallitsi täällä Jyväskylässäkin. En tiedä, olivatko huhut tosia, mutta niiden mukaan esimerkiksi kannuja ei olisi saanut kantaa julkisella paikalla mukana ilman kelpoa selitystä. Joka tapauksessa nyt on helppoa huomata ilmapiiriin täällä Keski-Suomessakin muuttuneen, kun Jyväskylässä on laillista seinää eikä buffausintokaan ole sellainen kuin joskus.

Jouhevasta aiheen kuljetuksesta ja sen kiinnostavuudesta huolimatta jossain vaiheessa kirjan sävy kuitenkin tökkii – ja siis nimenomaan kirjan kirjoitussävy, ei itse aihe. Kirjoittajilla tuntuu olevan taipumus vääntää jokaisesta graffitiin liittyvästä tapahtumasta poliittinen. Ymmärrän, että se on kirjan näkökulma, mutta en voinut lukiessa välttyä ajatukselta, että valtaosa maalista kuitenkin päätyy seinään ilman mitään sen kummempaa yhteiskunnallista viestiä. Eivätkä kirjoittajat suostu tajuamaan tätä tosiasiaa, vaan tekevät ylitulkintoja. Tämä ristiriita syö paikoin kirjan uskottavuutta, varsinkin kun eräät kirjan osat käsittelevät puhtaasti yhteiskuntapoliittisia teorioita jokseenkin löyhin siten graffiteihin. Toisaalta ovathan he oikeassa sen suhteen, että kaikki tekemämme kuitenkin aina liittyy jotenkin myös toisiin ihmisiin. Ja kuten todettua, en voi jyväskyläläisenä tietää, miltä tuntui elää tuona aikana graffitikulttuuria Helsingissä.

Toinen häiritsevä piirre tulee esiin kirjan loppupuolella, kun se lähtee suoranaiselle laukalle kuvatessaan vartijaväkivaltaa. Siinä sivussa graffititkin unohtuvat ihan kokonaan, ja näin ollen kirja siirtyy käsittelemään Stop töhryille -hankkeen vaikutuksesta kasvanutta vartijoiden ja järjestyksenvalvojien valtaa Helsingin kaupungin julkisissa tiloissa. Esimerkiksi nostetaan muun muassa tapaus, jossa vuonna 2006 Juhani oli repinyt naamaansa Helsingin päärautatieasemalla vartijoille, minkä seurauksena vartijat olivat hakanneet hänet. Tällainen on tietenkin mielestäni väärin, mutta niin makaa kuin petaa. Eikä minua kiinnosta lukea tällaisesta, kun luen graffitikirjaa.

Paikoin kirjan alavireenä tuntuu muutenkin olevan tietynlainen ymmärryksen anominen maalaamiselle, joka kuitenkin loppujen lopuksi on laitonta. Itselleni ainakin osa graffiteihin liittyvää viehätystä on laittomuus ja vaara, vaikka iloitsenkin viime vuosina tapahtuneesta ilmapiirin vapautumisesta ja hyväksyvämmästä asenteesta maalaamista kohtaan. On totta, että esimerkiksi satojentuhansien eurojen sakot ja yhteisvastuullisuuden periaate junien maalaamisesta ovat aivan käsittämättömiä käytäntöjä, eikä sellaisia tulisi määrätä kenellekään. Tämän asian kirja nostaa ansiokkaasti esiin. Kuitenkin itse ajattelen niin, että koska graffiti on pääosin laitonta, niin siinä tapauksessa maalaajan pitää kestää teoista mahdollisesti koituvat seuraukset. Aivan kuten muissakin alakulttuureissa: crustin on hyvä tiedostaa, että itsensä metsäkoneeseen kahlitsemisesta voi seurata sakkoja tai blackmetallistin yöllisestä savunkatkuisesta kostoretkestä kristikuntaa vastaan voi häkki heilahtaa. Jos silloin elämä iskeekin vastapalloon, niin se on toki ikävää ja joskus kohtuutontakin, mutta se on mielestäni pelin henki. Silloin voi iskeä takaisin. Ehkä olen romantisoija ja olisin eri mieltä, jos itse saisin telarista pläsiini.

Tuota asiaa voi tietenkin pyöritellä loputtomiin ja monelta eri kantilta. En todellakaan tarkoita, että oma mielipiteeni olisi se ainut oikea, vaan jokainen maalaamisesta kiinni jääminen on kuitenkin oma erilainen tarinansa. Suomin ainoastaan sitä, että kirjoittajat menevät mielestäni ymmärryksen anomisessa liian pitkälle. Itse asiassa se etenee siihen pisteeseen, jossa kirjoittajat esittävät, että Helsingin kaupungin tulisi maksaa graffitien tekijöille. Tilaustyöt ovat tietenkin asia erikseen, mutta muussa tapauksessa tuollainen järjestely mielestäni vesittäisi täysin graffitin idean omana itsenäisenä alakulttuurinaan, joka tekee mitä tahtoo ja miten tahtoo. On suorastaan eriskummallista, että kirjoittajat ehdottavat moista ja samaan aikaan hehkuttavat miten hieno alakulttuuri graffiti on. Sehän tappaisi graffitin, ja saan tuosta ideasta vain päähäni kauhukuvia tilanteista, joissa wraitterit lähtevät ennen aamuseitsemää töihin, päämääränään kaupungin päättämä osoite ja sähkökaappi, johon maalataan määrätty teksti ja julkisivulautakunnan hyväksymä värimaailma. Lounastauolla sitten haikailtaisiin, millaista oli ennen vanhaan.

Siitä huolimatta, että en käsitä aivan jokaista kirjoittajien valintaa, pidän tätä kirjaa ehdottomasti hyvänä ja lukemisen arvoisena. Se onnistuu nostamaan todella mielenkiintoisia seikkoja Stop töhryille -hankkeesta esiin. Tekijät ovat tehneet pienistä kirjoitusvirheistä huolimatta tarkkaa arkistotyötä ja huolellisia haastatteluita, joiden pohjalta kirjan sisältö rullaa niitä yhteiskuntatieteellisiä teoriaosuuksia lukuun ottamatta sujuvasti eteenpäin. Suosittelen tätä teosta kaikille graffiteista kiinnostuneille. Se puolustaa omaperäisellä tavallaan paikkaansa maamme harvojen graffitikirjojen joukossa.

Kustantajan sivuilta kirjaa saa tällä hetkellä vain 5,00 eurolla:

https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/muutaman_tohryn_tahden/

Kirjan kotisivut:

https://tohryntahden.wordpress.com/yhteystiedot/

Kirja on myös lainattavissa Keskikirjastoista, ja sen voi tilata seutuvarauksella haluamaansa kirjastoon Keskikirjastojen alueella. Muihin Suomen maakuntien tilanteeseen en osaa ottaa kantaa, mutta eiköhän tuota aika kattavasti kaikkien kirjastojen alueelta saa, jos ei muuten, niin sitten kaukolainana. 

Lue!